sunnuntai 21. lokakuuta 2018

.Mitä minulle kuuluu nyt.

Jaan nyt muistoja, joista ehkä saat kiinni missä mielentilassa liikun. Kaikenlaista on tapahtunut, mukavia hyviä asioita.


Meillä on kaunis koti. Nautin siitä kuinka monien vuosien haaveilujen jälkeen olemme saaneet sellaisen kodin jossa on tilaa hengittää, olla ja viettää aikaa yksin ja yhdessä. Olen paljon pohtinut julkisen blogin ja oman yksityisyyteni rajojen vetämistä. Mitä jaan, mitä en jaa. On paljon asioita, joista haluaisin kertoa, mutta en niitä halua jakaa koko Suomen kansalle, tai lähinnä sille pienelle joukollekaan joka blogiani saattaa ehkä seurata. Kun pitää julkista blogia, on periaatteessa kaikille avoin, juuri sen verran kuin itsestäni tuntuu hyvältä.


Kuvassa on luminen maisema viime talvelta oman keittiön ovesta kuvattuna. Viime talvi oli ihanan luminen, pitkästä aikaa kunnon pakkastalvi. Lapsuudesta muistuu mieleen kirkkaat talviset päivät, lumi, hiihtäminen, tutut ladut. Omat vanhemmat ja mistä he nauttivat. 



Kuvassa on lapsuudenkotini Kosolan eteisen lamppu. Se on alkuperäinen, todennäköisesti 1952 kattoon asennettu siitä asti valoa tuottanut kaunis esine. Sitä ei edes huomaa, niin hyvin se valoa antaa. Tiedättekö, sellaisia ovat elämässä ne hyvät pienet asiat. Valo joka tuottaa valoa sopivasti, ei satu silmiin tekee tehtävänsä eikä pidä meteliä itsestään. Sellainen olen minäkin. Haluaisin sanoa itsestäni että tuotan valoa sopivasti lähelleni, olen huomaaton toimiva enkä pidä meteliä itsestäni. Näen hyvän ihmisissä ja asioissa sellainen haluan olla. Nähdä asioiden taakse, miettiä syitä ja seurauksia, ratkoa pieniä ja isoja pulmia. Tuottaa iloa, olemalla olemassa, joka päivä.
 


Vietin Kosolassa viimeiset hetket elokuussa lomallani. Menin sinne yksin, nukuin omassa vanhassa huoneessani yläkerrassa. Keittelin kahvia aamutuimaan, istuin portailla ulkoa katsomassa kun aurinko alkoi nousta puimalan kattojen takaa, kiertäen etupihalle. Niin järkyttävä määrä muistoja nousee mieleeni että niistä saisi kirjan kirjoitettua. Ihmisten historia joka mahtuu vuodesta 1952, voisi ansaita oman kirjansa. Mutta näitä taloja on niin paljon Suomessa, että jokaisesta saisi. Jokaisesta meistä. Oma elämäni olisi ajoittain voinut olla helpompaakin. Meillä oli tiukkaa. Vanhempani olivat yrittäjiä. Maatalousyrittäjiä, isäni kävi rakennuksilla kesät, viljeni maitaan, hoiti karjaa, sisukkaasti. Äitini kutoi kangaspuilla ryijyjä, satoja. Mattoja ja laittoi kotia. Teki meille vaatteet, huolehti meistä parhaansa mukaan. Hän jaksoi maalata nämä portaat aina, kun tuli tilanne että taloon oli tulossa isommat juhlat. 

Näitä portaita olen kulkenut moneen kertaan, tiedän jokaisen lankun erikseen, mitä askelmaa kannatti välttää kun yöjuoksuilta palasi kotiin. Miten ovi kannatti vetää kiinni, ääntä jättämättä. Tuli niitä juoksuja aikanaan juostua, aiheutettua ylimääräistä huolta omille vanhemmille. Nyt sen ymmärtää kun on itse aikuinen ja vanhempi. Kuinka huoneessani itkin kun isovanhempani kuolivat. Se suru, joka tuli joka nurkasta asui talossa aikansa, kun matka jatkui. Nyt omatkin vanhempani ovat poissa, ja se jos mikä on outo tunne. Mutta en sure enää, kaipaan kyllä. Äitini kuoli ennenkuin oma esikoistyttömme syntyi. Rakas tyttömme jota hän meille toivoi, tuosta on jo 16 vuotta. Isäni kuolemasta tuli 4 vuotta. 

 Talon alkuperäiset sormipaneelit ovat huomaamattomat nekin. Yllättävän puhtaat täydessä valossa, vaikka porraskäytävä normaalisti on hyvinkin pimeä. Tiettynä aikana päivästä kun valo osuu sopivasti ikkunasta sisään, koko porraskäytävä on täynnä valoa.

Isäni minulle rakentama leikkimökki. Paras muistoni mökistä on kun mummoni Martta tuli meille yökylään. Sitä ei tapahtunut usein. Hän tuli mökkiin minun kanssani leikkimään. Oli läsnä ja kyseli mitä minulle kuuluu.


Elämä on sen pituinen matka mitä meille kenellekin on ennalta määrätty. Äitini uskoi niin. Se oli kaunis uskomus.

Talolla on nyt uudet omistajat ja olen onnellinen heidän puolestaan. Siellä remontoidaan nyt täyttä vauhtia taloa uuteen uskoon. Saan remonttikuvia whatsupilla. Minua järkytettiin viimeksi puretun tuvan uunin kuvilla. Hyvä kun lähti, vanha oli kuin mikä ja susiruma. Kolmessa tunnissa oli kannettu ulos, kun kahteen pekkaan olivat moukaria heiluttaneet. Hyvä te. Olisin halunnut olla kantamassa tiiliä ulos, mutta onneksi ei tarvinnut. Voin vain katsella sivusta, mitä tuleman pitää. Mutta se on niin ok, kuin olla voi.


Kaikki muuttuu. Ja mikään ei säily ennallaan. Ei edes tämä kamala uuni, joka vain pökki savut sisälle. Sain sillä aikaan melkein häkämyrkytyksen itselleni elokuussa kun yritin saada sitä vetämään joka ikisestä reiästä mistä vain pelti lähti irti.


Kaikkea hyvää sinun alkavaan viikkoosi.
SHARE:

2 kommenttia

Jätä kommentti, se piristää mieltä.

© Reelinki. All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig