lauantai 10. syyskuuta 2016

.Aika päästää irti.






 Isäni kuolemasta tuli 7.9 kuluneeksi 2 vuotta. Suruaika on itselläni ollut pitkä. Ensin en tajunnut surra ollenkaan, elin vaihetta jolloin kielsin itseltäni surun kokonaan. Oli uusi työ ja paljon kaikkea joka vei veronsa. Oikeastaan vasta vuodenvaihteen jälkeen olen antanut surun tulla.  Ja se tuli todellakin ovista ja ikkunoista. Itkut on itektty ja vihdoinkin helpottaa. Tein myös ison päätöksen siitä mitä teen talon kanssa, joka jäi minulle. Kun kukaan muu ei sitä halunnut. 

Päätin ensialkuun vuokrata tämän jollekulle, ja sen jälkeen myydä pois. Koti on lapsuudenkotini. Olen miettinyt kuinka monella ihmisellä on mahdollisuus pitää lapsuudenkotinsa koko elämän. Ei kovin monella. Olen saanut pitää tästä kiinni 43 vuotta, ja nyt on aika antaa sen mennä eteenpäin, jos on mennäkseen. Kiinnostuneita on ollut paljon. Viime viikolla esittelin paikkaa viidelle pariskunnalle ja kiinnostuneelle. Tekemistä piisaa, sille joka tämän haluaakin. Yksi jakso minun elämästäni päättyy tämän myötä, on aika jatkaa matkaa ilman tätä taloa. Muistot jäävät, niitä ei minulta vie kukaan.

Nyt lähden juoksemaan elämäni ensimmäiseen juoksukisaan sitten kouluaikojen. Juoksen Tampere puolimaratonilla 10 km. Tavoittelen sitä, että ensi keväänä olen siinä kunnossa, että juoksen puolimaratonin. Työkuviot ovat menneet eteenpäin ja onnellisia käänteitä on sillä rintamalla tapahtunut. Kerron niistä myöhemmin syksyllä lisää. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että asiat tapahtuvat sitten kun niiden on aika tapahtua. Kaikki järjestyy aina, siihen olen oppinut luottamaan. 

Hyvää viikonloppua.


10 kommenttia :

  1. Elämä on semmoista, että välillä tulee tilanteita jolloin on aika päästää irti, turha se on väkisellä roikkua siinä vanhassa. Oikein hyvää lauantai iltaa sulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin. Olen roikkunut liian kauan, nyt on aika.

      Poista
  2. Voin kuvitella että on ollut raskaita päätöksiä, mutta kiva juttu kun talo täytyy taas jossain vaiheessa elämästä. Tuleeko täältä jotain tavaroita tai kalusteita teidän kotiinne muistoksi? Kaunis puusohva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämää tämä talo todellakin kaipaa. Nyt tuntuu että aika on pysähtynyt sinne. Jotakin tulee, olen entisöinyt osan ja tehnyt itse. Kaikki ei kuitenkaan mahdu mihinkään ja osasta on pakko luopua.

      Poista
  3. Minun isäni kuolemasta tuli 16.6 2-vuotta . Vieläkin on välillä epätodellinen olo, että häntä ei enään ole... Sille kesälle sattui niin paljon kaikkea surullista (vaikkakin loppujen lopuksi selvisimme kaikesta) että isäni poislähtö meni siinä sivussa.. kuulostaa kamalalta, mutta kuormaa oli silloin liikaa. Isä oli sairas mies ja tiesimme ,että kuolema oli väistämätön- silti se aina ravistelee - ja äidillä on suuri suru vieläkin - välillä helpompaa, välillä ei. Minä kaipaan isää välillä enemmän - välillä vähemmän...elämän realiteetit ovat mitä ovat. Kotitaloni on vielä äidillä ja voin vain kuvitella, että joku päivä (tosin ei voi koskaan tietää lähdön järjestystä) pohdin-pohdimme siskoni kanssa juurikin samoja kuin sinä - että mitä tehdä. Taidamme olla kovasti sitä mieltä , että antaa mennä eteenpäin ja toivomme talon sisälle pajon onnellisia vuosia niille, jotka siinä asuvat ..vanhassa ei voi roikkua, mutta muistoja meiltä ei kukaan voi viedä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isän kuolema ei ollut odotettu, luulin että saan pitää hänet vielä monta vuotta. Niin itsekästä kuin se onkin. Onnellisia vuosia tuo meidänkin talo tarvitsee, roikkumaan ei voi ikuisiksi ajoiksi jäädä.

      Poista
  4. <3 Muistoja ei tosiaan mikään eikä kukaan vie.

    VastaaPoista

Kiitos kun kävit ja tervetuloa uudestaan