Olin kaksi viikkoa sitten Viisas Elämä messuilla kuuntelemassa Maaret Kalliota. Skippasin Habitaret, en vain jaksanut matkustaa, kun istun autossa 8 tuntia viikossa, pelkkien työmatkojen takia. Maaretissa on sellaista viisautta, jota ihailen. Sellaista tavallista, arkista, jotain sellaista mitä haluaisin löytää itsestänikin. Joskus kun lapset ovat isompia lähden vielä opiskelemaan lisää alaa jolla olen jo. Juuri tällä hetkellä siinä ei olisi mitään mieltä, koska lapset tarvitsevat meitä ja muistan liiankin hyvin sen kuinka istuin koneella illat kirjoittamassa, vasta kuusi vuotta sitten. Ja kuinka punainen vaate se oli meidän lapsille, kun äiti oli aina koneella. Nytkin lapsi haluaa äidin huomiota, kun olen ollut eilen illan töissä ja aamun perään ja käynyt nukkumassa kotona.
Haaveilen monestakin asiasta, mutta yhdestä olen varma. Rakastaa tässä
elämässä pitää. Siitä en halua luopua. Jos en löydä sitä omasta
itsestäni, en löydä sitä mistään muualtakaan. Minusta parhaimmat meistä
saavat toiset loistamaan. Se voit olla sinä, tai minä tai kuka tahansa.
Anna muille tilaa. Ja opi kaikilta.
Jätin vastaamatta vuodenvaihteessa haasteeseen, jossa oli tavoitteena rikkoa tänä vuonna omien mukavuusalueiden rajoja. Niitä on kyllä tullut rikottua. Sellainen oli mm se että hikoilin (säteilin siis) Tampereen puoli maratonilla. Jossain vaiheessa elämääni en olisi kuuna päivänä mennyt muitten eteen juoksemaan. Näytän hölmöltä, ja tyhmältä, niin olisin ajatellut. Nyt juoksin, ylpeänä siitä että pystyn. Vaikka olin ihan surkea, niin juoksin silti. Pääsin maaliin ja tavoitteeni toteutui, sen mitä olin itse itselleni asettanut. Ei kukaan muu.
Hyvää viikonloppua.
Edit //
Postaukseni julkaisun jälkeen katselin monen muun tavallisen suomalaisen tapaan Vain elämää sarjaa, Chisun päivää. Viimeinen biisi kosketti, Syvältä. Kuuntele biisi tästä.
