.Mitä minulle kuuluu nyt.

Jaan nyt muistoja, joista ehkä saat kiinni missä mielentilassa liikun. Kaikenlaista on tapahtunut, mukavia hyviä asioita.

Meillä on kaunis koti. Nautin siitä kuinka monien vuosien haaveilujen jälkeen olemme saaneet sellaisen kodin jossa on tilaa hengittää, olla ja viettää aikaa yksin ja yhdessä. Olen paljon pohtinut julkisen blogin ja oman yksityisyyteni rajojen vetämistä. Mitä jaan, mitä en jaa. On paljon asioita, joista haluaisin kertoa, mutta en niitä halua jakaa koko Suomen kansalle, tai lähinnä sille pienelle joukollekaan joka blogiani saattaa ehkä seurata. Kun pitää julkista blogia, on periaatteessa kaikille avoin, juuri sen verran kuin itsestäni tuntuu hyvältä.

Kuvassa on luminen maisema viime talvelta oman keittiön ovesta kuvattuna. Viime talvi oli ihanan luminen, pitkästä aikaa kunnon pakkastalvi. Lapsuudesta muistuu mieleen kirkkaat talviset päivät, lumi, hiihtäminen, tutut ladut. Omat vanhemmat ja mistä he nauttivat. 

 

Kuvassa on lapsuudenkotini Kosolan eteisen lamppu. Se on alkuperäinen, todennäköisesti 1952 kattoon asennettu siitä asti valoa tuottanut kaunis esine. Sitä ei edes huomaa, niin hyvin se valoa antaa. Tiedättekö, sellaisia ovat elämässä ne hyvät pienet asiat. Valo joka tuottaa valoa sopivasti, ei satu silmiin tekee tehtävänsä eikä pidä meteliä itsestään. Sellainen olen minäkin. Haluaisin sanoa itsestäni että tuotan valoa sopivasti lähelleni, olen huomaaton toimiva enkä pidä meteliä itsestäni. Näen hyvän ihmisissä ja asioissa sellainen haluan olla. Nähdä asioiden taakse, miettiä syitä ja seurauksia, ratkoa pieniä ja isoja pulmia. Tuottaa iloa, olemalla olemassa, joka päivä.

 

Vietin Kosolassa viimeiset hetket elokuussa lomallani. Menin sinne yksin, nukuin omassa vanhassa huoneessani yläkerrassa. Keittelin kahvia aamutuimaan, istuin portailla ulkoa katsomassa kun aurinko alkoi nousta puimalan kattojen takaa, kiertäen etupihalle. Niin järkyttävä määrä muistoja nousee mieleeni että niistä saisi kirjan kirjoitettua. Ihmisten historia joka mahtuu vuodesta 1952, voisi ansaita oman kirjansa. Mutta näitä taloja on niin paljon Suomessa, että jokaisesta saisi. Jokaisesta meistä. Oma elämäni olisi ajoittain voinut olla helpompaakin. Meillä oli tiukkaa. Vanhempani olivat yrittäjiä. Maatalousyrittäjiä, isäni kävi rakennuksilla kesät, viljeni maitaan, hoiti karjaa, sisukkaasti. Äitini kutoi kangaspuilla ryijyjä, satoja. Mattoja ja laittoi kotia. Teki meille vaatteet, huolehti meistä parhaansa mukaan. Hän jaksoi maalata nämä portaat aina, kun tuli tilanne että taloon oli tulossa isommat juhlat. 

Näitä portaita olen kulkenut moneen kertaan, tiedän jokaisen lankun erikseen, mitä askelmaa kannatti välttää kun yöjuoksuilta palasi kotiin. Miten ovi kannatti vetää kiinni, ääntä jättämättä. Tuli niitä juoksuja aikanaan juostua, aiheutettua ylimääräistä huolta omille vanhemmille. Nyt sen ymmärtää kun on itse aikuinen ja vanhempi. Kuinka huoneessani itkin kun isovanhempani kuolivat. Se suru, joka tuli joka nurkasta asui talossa aikansa, kun matka jatkui. Nyt omatkin vanhempani ovat poissa, ja se jos mikä on outo tunne. Mutta en sure enää, kaipaan kyllä. Äitini kuoli ennenkuin oma esikoistyttömme syntyi. Rakas tyttömme jota hän meille toivoi, tuosta on jo 16 vuotta. Isäni kuolemasta tuli 4 vuotta. 

 Talon alkuperäiset sormipaneelit ovat huomaamattomat nekin. Yllättävän puhtaat täydessä valossa, vaikka porraskäytävä normaalisti on hyvinkin pimeä. Tiettynä aikana päivästä kun valo osuu sopivasti ikkunasta sisään, koko porraskäytävä on täynnä valoa.

Isäni minulle rakentama leikkimökki. Paras muistoni mökistä on kun mummoni Martta tuli meille yökylään. Sitä ei tapahtunut usein. Hän tuli mökkiin minun kanssani leikkimään. Oli läsnä ja kyseli mitä minulle kuuluu.

Elämä on sen pituinen matka mitä meille kenellekin on ennalta määrätty. Äitini uskoi niin. Se oli kaunis uskomus.

Talolla on nyt uudet omistajat ja olen onnellinen heidän puolestaan. Siellä remontoidaan nyt täyttä vauhtia taloa uuteen uskoon. Saan remonttikuvia whatsupilla. Minua järkytettiin viimeksi puretun tuvan uunin kuvilla. Hyvä kun lähti, vanha oli kuin mikä ja susiruma. Kolmessa tunnissa oli kannettu ulos, kun kahteen pekkaan olivat moukaria heiluttaneet. Hyvä te. Olisin halunnut olla kantamassa tiiliä ulos, mutta onneksi ei tarvinnut. Voin vain katsella sivusta, mitä tuleman pitää. Mutta se on niin ok, kuin olla voi.

Kaikki muuttuu. Ja mikään ei säily ennallaan. Ei edes tämä kamala uuni, joka vain pökki savut sisälle. Sain sillä aikaan melkein häkämyrkytyksen itselleni elokuussa kun yritin saada sitä vetämään joka ikisestä reiästä mistä vain pelti lähti irti.

Kaikkea hyvää sinun alkavaan viikkoosi.

.Viherpeukalon koti myytävänä Messukylästä.

Näin kevään tullen viherinnostus pukkaa päälle kuin väkisin. Odotan jo malttamattomana lumien sulamista ja lumen alta paljastuvien sipulikukkien loistoa. Mutta katsokaapa minkä löydön tein eilen Etuoven sivuilta.

Messukylässä on myynnissä omakotitalo, joka on kuin suoraan vihersisustuslehdestä. Valkoista pintaa vasten peilaavat viherkasvit tuovat sellaisen kontrastin ettei siitä voi saada kuin virtaa.Talo on kautta linjan tosi kaunis ja kiinnostava.

Läpi koko talon on kukkasia joka puolella. Kuvitelkaapa tämä talo ilman näitä vihreitä ihmeitä. Se näyttäisi aivan erilaiselta. 

Viherkasvit puhdistavat sisäilmaa ja makuuhuoneessa, jos missä se on jopa toivottavaa. Aika harvoin tulee ajatelleeksi, että myös makuuhuoneeseen voisi sijoittaa kukkasia. 

Valkoiset pinnat ovat kaunis kontrasti väreille, joita talosta löytyy pieninä ripauksina.

Kaikki kuvat Etuovi  

Kohde on myytävänä Tampereen Messukylässä

// Lupa kuvien julkaisemiseen saatu myyjältä.

Kannattaa olla nopea, kohde on katsotuimpien kohteiden joukossa Pirkanmaalla.

.Rintamamiestalo tulossa myyntiin Etelä-pohjanmaalta.

Kävin tyttäreni kanssa Seinäjoella kotitalossani viime viikonloppuna. Vuokralaiset vaihtuvat ja talo saa uudet asukkaat. Olohuoneen pinnat ovat edelleen täysin käsittelemättä, mutta aihio on olemassa ja idea on muhinut päässä tarpeeksi kauan.

Viikonlopun aikana päätös kypsyi ja helpotuksekseni voin sanoa että olen tehnyt päätöksen luopua talosta. Joku muu saa tehdä tästä ehkä unelmiensa kodin. Olen pähkäillyt asian kanssa kohta kolme vuotta, se on pitkä aika miettiä ja puntaroida. Minulla on muistot ja niitä ei kukaan minulta vie.

 Aika ja rahkeet eivät riitä tämän paikan kunnostamiseen. Välimatka uudesta kodista tänne on liian pitkä.

  

Olkoon nyt tämä vaikka hiljainen myynti-ilmoitus samalla. Jos etsit remontoitavaa rintamamiestaloa Etelä-pohjanmaalta ole yhteydessä. Talo tulee myyntiin keväällä. 

Kohti uusia unelmia - Hyvää uutta vuotta kaikille

.Myytävänä Rintamamiestalo maalämmöllä Akaan Pätsiniemessä.

Otan nyt julkaisuun Glik Oyn välittämän kohteen Akaan Pätsiniemessä. Minun mielenkiintoni herätti erittäin hyvin otetut ja stailatut kuvat kauniista kohteesta. Akaan Pätsiniemihän sijaitsee Toijalassa ja sieltä on hyvät yhteydet Tampereelle junalla. Moni muuttaa Toijalaan juurikin hyvien junayhteyksien ja asuntojen kohtuullisen hintatason takia.

Talossa on säilytetty ajan henki, mutta siihen on lisätty maalämmitys. Olisi mielenkiintoista tietää lisää tästä. 

Tämä keittiö huokuu viihtyisyyttä ja lämpöä. Pidän erityisesti siitä että noita vanhoja ovia ei olla maalattu yli, vaan ne on säilytetty Lea salpoineen sellaisenaan. Keittiö on remontoinnin yhteydessä metsästetty käytettynä ja asennettu taloon.

Isot makuuhuoneet. 

Ja tietenkin Högforssin hella. 10 pistettä ajan hengen säilyttämisestä tämän kohteen remontoineelle ja onnea myyntiin !

Kaikki kuvat ja lisätiedot

Aalto Photograhfy // for Glik Oy /Etuovi

.Aika päästää irti.

 Isäni kuolemasta tuli 7.9 kuluneeksi 2 vuotta. Suruaika on itselläni ollut pitkä. Ensin en tajunnut surra ollenkaan, elin vaihetta jolloin kielsin itseltäni surun kokonaan. Oli uusi työ ja paljon kaikkea joka vei veronsa. Oikeastaan vasta vuodenvaihteen jälkeen olen antanut surun tulla.  Ja se tuli todellakin ovista ja ikkunoista. Itkut on itektty ja vihdoinkin helpottaa. Tein myös ison päätöksen siitä mitä teen talon kanssa, joka jäi minulle. Kun kukaan muu ei sitä halunnut. 

Päätin ensialkuun vuokrata tämän jollekulle, ja sen jälkeen myydä pois. Koti on lapsuudenkotini. Olen miettinyt kuinka monella ihmisellä on mahdollisuus pitää lapsuudenkotinsa koko elämän. Ei kovin monella. Olen saanut pitää tästä kiinni 43 vuotta, ja nyt on aika antaa sen mennä eteenpäin, jos on mennäkseen. Kiinnostuneita on ollut paljon. Viime viikolla esittelin paikkaa viidelle pariskunnalle ja kiinnostuneelle. Tekemistä piisaa, sille joka tämän haluaakin. Yksi jakso minun elämästäni päättyy tämän myötä, on aika jatkaa matkaa ilman tätä taloa. Muistot jäävät, niitä ei minulta vie kukaan.

Nyt lähden juoksemaan elämäni ensimmäiseen juoksukisaan sitten kouluaikojen. Juoksen Tampere puolimaratonilla 10 km. Tavoittelen sitä, että ensi keväänä olen siinä kunnossa, että juoksen puolimaratonin. Työkuviot ovat menneet eteenpäin ja onnellisia käänteitä on sillä rintamalla tapahtunut. Kerron niistä myöhemmin syksyllä lisää. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että asiat tapahtuvat sitten kun niiden on aika tapahtua. Kaikki järjestyy aina, siihen olen oppinut luottamaan. 

Hyvää viikonloppua.

.Avaimet.

Talon vanhinta osaa. Vanha puori ja sen mega-avain ja lukko. Toimii.

Aito Rintamamiestalo, jossa on isoisäni kivestä tekemä kivijalka ja kattona aito konesaumattu pelti. Edelleen ehjä. Väristä en tykkää. Alkuperäinen väri on ollut valkoinen vihreillä nurkkalaudoilla. Jos tämän joskus maalaan uudestaan, väristä tulee alkuperäinen.

Ihana, ihana, ihana kaurapelto, leikkuuta vaille valmis. Ehdinpäs ennen puintia.

Sain hepulin ja revin olohuoneen tapetit pois.

Alta paljaistui 4 kerrosta tapettia, suurin osa näistä äitini tapetoimia ja muistan näistä n 3 kerrosta. Talo on ostettu 1971, joten alimmat ovat alkuperäisten omistajien tekemiä.

Tämä on alin kerros, jonka sain melkein pelastettua. Aika laikukashan tämä on mutta jätän sen ainakin tapetin alle talteen.

Tuhotyöni jäljet

 Alkuperäinen valokatkaisin

 Tapettien jämiä

Pönttöuuni tulee saamaan uuden värin. 

Kauniit vanhat listat

Seinässä raakalauta ja levy kohtaavat nurkassa.

Vietimme viikonlopun lapsuuteni maisemissa. Perin tämän kotitaloni ja olen arponut koko vuoden mitä teen tämän kanssa. Pidänkö vai enkö. Moni asia puhuu myymisen puolesta ja mutta en halua myydä tätä vielä. Paikka on lapsuudenkotini, jossa olen asunut elämäni ensimäiset 18 vuotta. En pysty luopumaan tästä paikasta, se tekee liian kipeää. 

 Nyt talo on saatu kutakuinkin tyhjennettyä vanhempieni irtamistosta ja vietimme omat Venetsialaisemme polttamalla nämä olohuoneesta seinistä riivityt tapetit ulkona pöntössä. Hieno näky, täysikuu, ja me "grillataan" tapetteja takapihalla. Tiedän mitä isäni olisi ollut tästä tempauksesta mieltä... 

Siellä oli niin kaunista, viljapellot vielä leikkaamatta, pellot täynnä kultaa. Rakastan tätä paikkaa.